Välillä tuntuu, että omien tapojen muuttaminen on ihan yhtä hankalaa kuin koittaa päästä eroon kotona pörräävistä paskakärpäsistä. Paskakärpäsprojekti on meillä nimittäin kestänyt ikuisuuden. Ensin niitä oli vain muutama. Olipahan lapsi unohtanut viikonloppureissullansa tyhjentää roskakorin. Korin, joka oli täynnä banaaninkuoria ja rahkapurkkeja.
Nyt niitä kärpäsiä vain on ja on ja on ja on.
Olemme koettaneet tappaa niitä lempeästi omenaviinietikan ja fairin yhdistelmällä. Satoja on hukkunut, mutta ei riittävästi. Olen myös koettanut ottaa kunnon aseet käyttöön ja suihkutella raidia. Eipä auta lopullisesti kunnon aseetkaan. Nyt sitten ihan vain kärpänen kärpäseltä tapoin niitä omin käsin. Apinanraivolla ja hirveällä päättäväisyydellä. Ehkä minä seuraavaksi vain tuikkaan talon tuleen.
Samalla tavalla on toiminut elämäntapamuutokseni. Koetin aluksi lempeästi kertoa itselleni miten asiat pitää tehdä. Miten syödä, miten löytää kohtuus, miten luopua liioitteluista. Lempeästi kaikkien viisaiden oppien mukaan lisäsin salaatteja, lisäsin proteiineja, lisäsin säännöllisyyttä, join vettä. Etsin itselleni hyvät tavat liikkua. Yksi kesä loma ja kohtuullisuus hupeni samoin tein ja paluu vanhoihin tyhmiin tapoihin oli taas karu tosiasia. Sitten otin hieman kovemmat keinot käyttöön. Ruoskin itsäni ja syyllistin ja koetin saada tilanteen palautumaan kevään tunnellimiin. Ei onnistunut ja nyt on siis menossa totaalilakko. Vain nutrilettlitkut ja vähän rehuja kaverina.
Tuntuu tämäkin yhtä toivottomalta ja tuloksettomalta. Tuntuu koko projekti vain niin turhalta.
Ehkä se on niin, että minä, läskit ja paskakärpäset olemme ylitsepääsemätön ja murtamaton lopullinen liitto. Nyt ja aina maailman loppuun asti ja ne paskakärpäset jopa jatkaa elämäänsä vielä minun jälkeenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti