Oli ehkä sosiaalisin viikonloppu ikinä. Ovikello soi lauantaina peräti neljä kertaa. Kävi jopa yllätysvieraita! Sitä ei olekaan tapahtunut aikoihin. Tosi outoa oli myös että meidän perukoilla kävi Jehovan todistajat. Niitäkään ei ole oven takana käynyt koko aikana minkä olen tässä talossa asunut. Äkkiä minä ne toki käännytin oveltani pois.
Virkistyin kovasti vieraista ja ovikelloin pirinästä. Tajusin samalla, että kovin harvoin se soi ja kovin vähän meillä käy vieraita ja vielä vähemmän tunnen, että minulla ylipäätään on ystäviä.
Muutama toki on, mutta arki töineen lapsineen ja perheineen tekee sen, että yhteyksissä ollaan liian harvoin. Sitten kun ollaan yhteydessä liian harvoin, niin sitä ei jotenkin raski kuormittaa harvoja tapaamisia asioilla joita itsellä on kovastikin mielenpäällä. Ehkä pitäisi. Välillä tuntuu nimittäin että pää räjähtää ja ei ole ketään kenen kanssa asioista puhua.
Valitin tästä myös puolisolleni. Surin, että meilläkin on keskustelu yhteys muuttunut pinnalliseksi arjen torinaksi. Siitä puuttuu pysähtyminen ja toisen aito kuunteleminen. Se oli aika raskas keskustelu. Varsinkin kun itse on ollut koko syksyn kaamosmasennuksen kourissa.
Ei oikein hymy irtoa.
Tämän viikonlopun vieraiden paljous ja porinoiden määrä kuitenkin sai minut jotenkin ymmärtämään, että vaikka koen, että olen valtavan yksinäinen niin iso osa yksinäisyydestäni on ihan omaa syytäni. En jaksa, en halua ja en viitsi. Helpompi olla yksin ja helpompi olla puhumatta mitään.
Ehkä jokin osa läskeistänikin on yksinäisyyden mukanaan tuomaa lohtusyömistä. Suklaallahan sitä voi paikata vaikka mitä murheita.
Nyt kun suklaa on ollut pannassa niin jopas alkoi ovikello pirisemään. Kohtaloko se availee oviaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti